Kuva: anna hopi
Dingon lopettamisesta 30 vuotta - Neumann viimeisestä keikasta: "Lähdin lavalta ja laitoin takahuoneen paskaksi"
Yhtyeen taru tuli päätökseen, kun monen vuoden jatkuvan keikkailun jälkeen iski burn out.
Tänään 7. lokakuuta tulee täyteen 30 vuotta siitä, että Suomen suurin rock-ilmiö Dingo lopetti. Käsittämättömiin mittoihin noussut bändisuosio mylläsi kotimaassa kolmen vuoden ajan. Yhtyeen solisti Neumann toteaa, että tuossa ajassa koettiin enemmän kuin moni artisti kokee koko uransa aikana.
- Dingo oli aika tarkkaan kolmevuotisen toimintansa aikana joka päivä tien päällä. Sanan mukaisesti elimme Dingo-elämää, siihen ei mahtunut mitään muuta. Parhaimpina viikkoina teimme samana päivänä kaksi keikkaa, ja olimme kuusi päivää viikosta keikkailemassa. Olimme todella kovassa pyörityksessä koko ajan. Sen tähden bändin henkinen kapasiteetti ja energialähde hupeni, toteaa Neumann.
- Tietenkin olisi pitänyt jotenkin pystyä pitämään pidempiaikaista taukoa. Minkäs silloin teit. Meille oli keikat buukattu kahdeksi vuodeksi eteenpäin... Se oli kuin iso sirkuspyörä, joka pyörii hullunmyllyä, ja siinä ei oikein voinut tehdä muuta kuin että hyppäs välillä siitä pois. Tuli aika, kun se piti vaan sitten pysäyttää.
Dingo-jäsenten elämä tien päällä oli tiivistä eloa.
- Bändin jätkät olivat myös aviossa keskenään - näin voi sanoa. Sitä rundaamista tuli niin paljon. Periaatteessa teimme kolmen vuoden aikaperiodilla sen, mitä jotkut bändit tekevät 20 vuodessa, jos ehtii silloinkaan tekemään. Se kertoo vauhdista aika paljon, toteaa Neumann.
"Lopettamispäätös pli huojennus"
Dingon viimeinen keikka koettiin Nivalan Tuiskulassa 4. lokakuuta vuonna 1986. Silloin väsymys ja paine kasaantuivat räjähtävään törttöilyyn.
- Muistan viimeisen keikan. Se oli minulle huono keikka. Lähdin kesken keikan lavalta ja pistin Suomeksi sanottuna takahuoneen paskaksi. Siinä tietenkin bändin jäsenet ymmärsivät, mistä oli kysymys. Jonttu tajusi vasta siinä vaiheessa, kun takahuoneessa sanoin, että tämä on nyt tässä. Tästä ei enää jatketa, sanoo Neumann.
Pressitilaisuus pidettiin 7. lokakuuta 1986. Neumann muistaa päivän sekavuuden - erilaiset tunteet velloivat sisällä. Päätös ei ollut helppo, mutta se helpotti oloa.
- Siinä mentiin tunnepuolella laidasta laitaan. Koko skaala käytiin läpi. Kun tein päätöksen, että tämä on tässä, niin se oli huojennus. Se oli sitä myös Kuupalle ja Pepelle. Tiesimme, että olimme siinä vaiheessa melkoisen loppu. Ja se on asialle lievä ilmaisu, sanoo Neumann nyt vuosien jälkeen.
- Lehdistötilaisuus oli surrealistinen. Siinä oli mukana helpotusta, mutta myös kyyneleitä, tuskaa. Muistan, että paikassa, jossa tilaisuus oli, seisoi ulkopuolella epäuskoisia faneja. Se oli merkittävä tapaus.
Dingon jälkeen olisi voinut seurata romahdus, kun suuri hype vaihtui tyhjyyteen. Neumannin pelasti sooloura ja uudet projektit.
- Minulla ei ollut suunnitelma B:tä, mutta siirryin siitä helposti soolouralle. Halusin tehdä ensimmäisen soololevyni, joka oli nimeltään Albion. Vaihdoin kaiken oleellisesti - halusin tehdä folk pop -musiikkia. Se oli epämuodikasta. Jopa Juice Leskinen -vainaa sanoi, että Neumannin eka albumi Suomen markkinoilla epäkaupallisesta nimestään huolimatta oli melkoinen menestys. Oli vapauttavaa saada purkaa energiaani toisenlaiseen juttuun, joka lähti toimimaan hyvin. Se oli minulle se juttu, etten jäänyt laakereilleni lepäämään, hymyilee Neumann.
Dingon musiikki on jäänyt elämään suomalaisessa rock-historiassa. Kuuluisimpia kappaleita ovat Nahkatakkinen tyttö, Autiotalo, Levoton tuhkimo, Rio ohoi ja Sinä ja minä.
