Marjut on asunut sairaan äitinsä kanssa 15 vuotta: "Vanhempiaan ei tarvitse rakastaa, jos siihen ei ole syytä"
Marjut Ruusuvaaran, 44, tarina todistaa, että tyttären ja äidin suhteen ei tarvitse olla perinteisimmästä päästä.
Marjut Ruusuvaaran äiti muutti hänen luokseen viisitoista vuotta sitten. 70-vuotiaalla äidillä oli silloin vakavia sairauksia, joiden vuoksi hän ei enää pärjännyt itsekseen. Äiti asuu tyttärensä kanssa samalla tontilla Espoossa pihamökissä, jonka ikkunaan Ruusuvaara käy välillä koputtelemassa, jos äitiä ei kuulu syömään.
44-vuotias Ruusuvaara on tehnyt sen, mitä moni miettii, mutta ei kykene toteuttamaan.
Hän on oman äitinsä yksinhuoltaja.
- Se, että päädyin tähän tilanteeseen, on ennen kaikkea luonnekysymys. Kun ymmärsin, että hänen on mahdoton olla yksin omillaan, en miettinyt hetkeäkään, että ottaisinko hänet luokseni. On ehkä vähän hurjaa tässä yhteydessä sanoa, että otan minä kaikki kulkukoiratkin kotiini, nauraa Ruusuvaara Iskelmälle.
Ruusuvaara on törmännyt aiheeseen monien samanikäisten ystäviensä puheissa.
- Monien vanhemmat alkavat olla yli 70-vuotiaita ja heillä on sama kysymys on edessä. On huolta ja pelkoa siitä, että kun omat lapset lähtevät maailmalle, tulevatko tilalle hoidettaviksi omat vanhemmat. Usein ajatuksissa pyörii se, missä kohtaa menevät oman elämän rajat, yksityisyys ja päätösvalta. Itse en nimittäin ymmärrä sitä, että omasta elämästä luovutaan toisen ihmisen takia pakon edessä, kertoo tiedottajana ja pr-managerina työskentelevä nainen.
- Kauhukuvana on se, että omat vanhemmat ovat yhtäkkiä sairaana sinun neliöissäsi ja joudut pesemään heitä ja vaihtamaan vaipat. Lähimmistä huolehtiminen on kuitenkin jotain aivan muuta.
"Minulla ei ollut äitiä lapsenakaan"
Välit äidin kanssa ovat olleet aina kimurantit. Ruusuvaaran puheissa toistuu se, että hän kutsuu taloudessaan elävää 70-vuotiasta vanhempaa "häneksi" "äiti"-sanan sijaan. Se kuvastaa naisten suhdetta, joka on hänen mukaansa ollut aina jotain muuta kuin vanhemman ja lapsen suhde.
{lainaus teksti="Kauhukuvana on se, että omat vanhemmat ovat yhtäkkiä sairaana sinun neliöissäsi ja joudut pesemään heitä ja vaihtamaan vaipat."}- Ei minulla ollut äitiä lapsenakaan. Hän teki lapsuudessani kolmivuorotyötä ja oli yksinhuoltaja. Olen mummini kasvattama. Jos mietin esimerkiksi ala-asteikää, muistan vain että olemme pyöräilleet yhdessä. En ole koskaan kertonut hänelle henkilökohtaisia asioitani kuin vasta, kun muutin Helsinkiin täysi-ikäisenä. Silloinkin suhteemme oli enemmänkin kaverillinen, kertoo Marjut Ruusuvaara.
- Olin avain kaulassa -lapsi, mutten kuitenkaan tuskainen sellainen, joka pyörii vielä kello 11 aikaankin yksin keskellä Jyväskylää. Minulla oli valtavasti harrastuksia ja ne olivat varmasti pelastus monessa asiassa. Opettelin todella nuorena tekemään itselleni ruokaa. Kasvoin itsenäisyyteen. En katsellut naapurissa kateellisena, että näin paljon paremmin siellä tehdään. Olin tottunut meidän elämäntapaan.
Ruusuvaaran muutto pois lapsuudenkodista tapahtui 16-vuotiaana. Syy oli muun muassa henkilöeroissa. Äidin kanssa asuminen ei ollut hyvä vaihtoehto, koska Marjut koki olevansa täysin erilaista ihmistyyppiä.
- Minulla oli tarpeeksi syitä lähteä kotoa pois nuorena, joten siinä mielessä on hieman vinksahtanutta, että hän on nyt täällä, virnistää Ruusuvaara.
Tytär ehti viettää kymmenisen vuotta erillistä elämää ilman äitiään. Elettiin toisen raskauden aikaa, kun sekavat puhelinsoitot Jyväskylästä havahduttivat Ruusuvaaran tajuamaan, että jotain oli pielessä.
- Sain mömmöisiä puheluita vieraalla äänellä. Jutut olivat hämyisiä ja ajatus katkesi kesken lauseen. Hän oli vähän itsetuhoinen, ja en ollut varma haettiinko jutuilla sääliä vai oliko tosi kyseessä. Ärsytti niin valtavasti, että loppuraskaudesta huolimatta lähdin katsomaan, mikä hänellä oikein on, kertoo nainen.
- Sanoin äidille, että nyt nämä puhelut loppuvat. Halusin hänen ymmärtävän, että asuin 400 kilometrin päässä, enkä pääsisi apuun ihan heti. Minulle selvisi samalla käynnillä, että siellä on kaappi täynnä lääkkeitä, joita hän veti yhtä aikaa. Kenenkään pää ei kestä sellaista määrää tabletteja. Kyse oli kuitenkin pienikokoisesta ihmisestä, hän jatkaa.
- Äidin työpaikkalääkäri oli antanut vähän jokaiseen vaivaan kolmiolääkkeitä. Tajusin, ettei tämä voi jatkua näin. Tilasin äidin 30-vuotisen sairashistorian lääkäriltä, jonka hän myönsi minulle pitkin hampain ja uhkailun jälkeen. Se oli hurjaa luettavaa.
Ruusuvaara teki sairashistorian perusteella kaavion, jossa näkyi kaikkien sairauksien määrät per vuosi, poissaoloiden määrä suhteessa töissäolojen määrään ja kaikki äidille annetut lääkemääräykset. Hän järkyttyi lopputuloksesta, joiden joukossa oli fibromyalgiaa ja struumaa. Äiti oli tuolloin vasta 52-vuotias, eli kohtuullisen nuori.
"Kotonani asui lievä nisti-tyyppi"
- Ajattelin, että tässä voidaan vielä pelastaa yksi ihmiselämä. Eihän kenenkään tehtävä voi olla koko aikuiselämäänsä junasiivoojana ja kuolla sen jälkeen. Ei se ole elämäntarina. En halua kertoa sellaista lapsilleni.
Näiden ajatuksien perusteella silloisen aviomiehen kanssa syntyi päätös siitä, että äiti muuttaa Ruusuvaarojen kotiin. Apua tuli samaan aikaan myös silloisesta Heinolan reumasairaalasta ja fibromyalgian erikoislääkäriltä.
{lainaus teksti="Otin tietoisen riskin sen suhteen, ettei hänen kroppansa kestäisi lääkkeistä vierottamista."}- Harrastimme muutenkin projekteja silloisen mieheni kanssa, joten äidistä tuli yksi sellainen. Silloinkaan siihen ei liittynyt, palavereita, pakkoja tai ahdistusta. Aloimme toimittamaan äidin asioita yhdessä, ja keskityimme heti alussa siihen, että saisimme hänet eläkkeelle. Halusimme tehdä hänen elämästään elämisen arvoista, kertoo nainen.
- Sairaseläkkeelle hän ei kuitenkaan päässyt, joten hänestä tuli työtön työnhakija. On ollut äidille varmasti nöyryyttävää käydä tapaamassa työkkärin tätejä ja kertoa heille, että minulla on tänäänkin se reuma, enkä voi tänäänkään työskennellä.
Perhe asui tuolloin maalla, jolloin äiti sai parantua lääkeaddiktioistaan kauniissa ympäristössä. Hän sai energiaa lapsenlapsista ja lemmikkieläimistä. Koko pesueen piti sopeutua siihen, että taloudessa asui kroonisista kivuista kärsivä ihminen, joka kiukutteli pahaa vointiaan muille.
- Meillä oli lievä nisti-tyyppi samoissa neliöissä ja halusin sekoilun loppuvan. Otin tietoisen riskin sen suhteen, ettei hänen kroppansa kestäisi lääkkeistä vierottamista. En nimittäin tiedä, että kumpi on pahempi asia. Se, että olet elävä kuollut vai että käyt läpi rankan vieroituksen. En suosittele valintaani kenellekään, tämä oli minun tapani toimia. En halunnut tilalle uusia lääkkeitä, en edes miedoimpia, koska äiti oli addikti, jolle mikään ei enää riittänyt.
Vahvojen lääkkeiden tilalle tytär kehitti aromaterapiaa ja hellempiä hoitomuotoja, jotka tuottaisivat mielihyvää ja joihin äiti voisi jäädä koukkuun terveemmin seurauksin. Alkoi uusi luku molempien elämässä.
"Joka päivä en pysty ottamaan hänen energiaansa vastaan"
Päätöksestä on kulunut nyt 15 vuotta. Kaduttaako? Marjut Ruusuvaara myöntää, että oma äiti sapettaa häntä suurimman osan ajasta ja tuottaa usein päänvaivaa negatiivisella elämänasenteellaan.
- Hän on ihmistyyppinä negatiivinen ja valittaa koko ajan. Onhan se surullista, jos elämä ei ole tässä vaan menneessä. Hän ei enää edes yritä nauttia mistään, enkä oikein ymmärrä sellaisia ihmisiä. Olet 70 vuotta ja jo luovuttanut pelin. Edessä on vielä 20 vuotta elämää - mitähän hän ajatteli tehdä sen ajan? Kertaa Ruusuvaara.
- Olemme tekemisissä lähes päivittäin ja koska olen vuosien varrella kasvanut itsekin, olen oppinut päästämään irti jatkuvasta ärtymyksestä. Voin sulkea silmäni, kun hän kulkee tuossa pihassa, jos minusta tuntuu siltä. Joka päivä en pysty ottamaan hänen energiaansa vastaan.
Kysymykseen miten oma äiti voi tällä hetkellä tytär vastaa olankohautuksella.
- Sen kun tietäisi, huokaa nainen.
- Kun sitä kysyy, saa selostuksen tilanteesta 70-luvulta tähän päivään. Hän elää sairauskuplassa. Luulen, että osa sairauden aiheista on jämähtänyt monologin osaksi, ja niitä ei pudoteta sieltä enää pois, vaikka vaivaa ei enää ole. Kertomus on aina huonovointinen ja narinavoittoinen. Joudun tulkitsemaan totuutta katsomalla ja aistimalla.
{lainaus teksti="Sydän kyllä aina muljahtaa, kun hän lähtee pyörällä meidän pihasta ajamaan."}Äiti on luopunut entisestä henkireiästään, neulomisesta, mikä tarkoittaa tyttären mukaan sitä, että kädet eivät enää toimi entiseen tapaan.
- Se oli hänelle elämän suola, kertoo Ruusuvaara.
Äidin askel menee ajoittain vinoon pihamaalla tallustaessaan, minkä vuoksi nainen epäilee myös alhaista verenpainetta. Lääkäriin hoidettava ei suostu menemään, ja tyttären antamat apukeinot torjutaan.
- Hän nukkuu päivin ja joskus näen, että pihamökissä on valot vielä neljän aikaan yölläkin. Niin kauan kuin hän kävelee itse mökistään vessaan, kaikki on vielä hyvin. Sydän kyllä aina muljahtaa, kun hän lähtee pyörällä meidän pihasta ajamaan. Toivon, että hän muistaa tulla takaisin oikeaan osoitteeseen. Hän käy ostamassa itsellen omat ruoat, vaikka ne koostuvatkin sipseistä ja pähkinöistä ja mistä lie epäravinnosta.
Ruusuvaara kertoo, että äidillä on pysyvä kutsu perheen ruokapöytään, jonne hänet käydään pyytämässä joka päivä. On äidin päätös jäädä pihamökkiin, jos tämä niin valitsee.
- Jos hän haluaa laihtua silmissä ja näyttää vähän kurjalta, niin sitten hänen pitää tehdä niin. Koen ennemmin olevani oman äitini yksinhuoltaja kuin omaishoitaja. Se on rento lause. Koska ihan yhtä rento olen omien tytärteni yksinhuoltajana. Hekin päättävät nykyään ihan itse hyvin monista asioista.
Marjut Ruusuvaaran tyttäret ovat 16- ja pian 18-vuotta. Hän kokee, etteivät lapset tuon ikäisinä tarvitse juurikaan enää ojentamista, sillä opit on annettu aiemmin ja nyt on heidän vuoronsa joko noudattaa niitä tai olla noudattamatta. Hän kertoo esimerkkinä sen, että jos teinejä ei kiinnosta tuoda pyykkejään pyykkikoriin niin jossain vaiheessa puhtaat vaatteet loppuvat.
- Sama pätee rouvaan samalla tontilla. Jos ei, niin sitten ei.
"Hän ei pysty estämään minua elämästä omaa elämääni"
Yksi asia on kuitenkin Ruusuvaaralle yhtä päivänselvä kuin yli 10 vuotta sitten. Äiti kuuluu pysyvänä osana heidän talouteensa ja hän on samalla viivalla muiden perheenjäsenten kanssa.
- Samalla pystyn pitämään häntä silmällä. Näen, että kun ei ole liikehdintää mökillä, niin jotain on tapahtunut. Tämä on minulle helpompaa kuin jos hän asuisi vaikka kilometrin päässä ja joutuisin huolehtimaan. Äiti tietää pelin hengen. Menen vaikka omalla avaimella sisään sinne mökkiin, jos rouvaa ei näy.
Marjutin mukaan kaksikko on oppinut vuosien varrella tuntemaan toistensa tavat ja rajat, vaikka äiti yrittääkin ajoittain koetella niitä. Kun asumisjärjestely oli vielä tuore, parivaljakko kävi yhdessä reissuilla ja päivällisillä. Äiti vaikutti kuitenkin omalla penseällä asenteellaan siihen, että häntä ei ole tullut kysyttyä enää ihan joka paikkaan mukaan.
- Hän ei halua harrastaa mitään eikä tavata ketään. Hän ei halua mitään. Ensimmäisinä vuosina kävimme ulkomailla yhdessä, hänelle reissu oli sitä, että hän kävi narisemassa toisessa maassa. Ja kotimaassa kokeiltiin luoda elämään sisältöä konserteilla ja ravintolakäynneillä, sanoo tytär.
- Hän sai itse valita haluaako sitä lisää. Myönnän, etten enää viime jouluna kysynyt, haluaako hän lähteä kanssamme joulukonserttiin, kun tiesin vastauksen. Jossain kohtaa tulee se raja, jolloin en halua kerjätä häntä mukaan. Laitan hänet samalle viivalle tyttärieni kanssa, ja enhän heitäkään kerjää tekemään kanssani jotain kivaa.
Joskus äiti on osoittanut mustasukkaisuutta Ruusuvaaran matkoista tai vieraista, jolloin hänen on täytynyt tehdä rajat selväksi suorasukaisesti.
- Hän ei pysty estämään minua elämästä omaa elämääni, vaikka pihalta huudeltaisiinkin, että "saa nähdä missä kunnossa täällä ollaan kun tulette matkalta takaisin." Tottakai toivon, ettei mitään tapahdu sinä aikana, mutta en myöskään myöhästy lennolta sen takia tai vaihda suunnitelmiani.
Vapaus tuntea mitä haluaa
Tyttären itsenäiseen elämään kuuluvat myös rehellisesti läpikäydyt erilaiset tunteet äitiään kohtaan. Sen hyväksyminen, ettei tuttu ihminen ole äiti sanan varsinaisessa merkityksessä.
- Kovia paloja ovat olleet hetket, kun olen tajunnut, ettei minulla ole ollut äitiä. Joskus unohdan sen hetkeksi ja alan kertoa itselleni tärkeästä asiasta, ja hän keskeyttää puheeni omilla asioillaan. Kaikki, mitä hän puhuu koskee vain häntä itseään, tunnustaa tytär.
- Olen treenannut tyhjään tuijottamisia, että kun hän alkaa puhua, en jää kiinni siitä, että kiinnostus on nollissa. Tiedän, että jokaisen on välillä pakko puhua, vaikka se olisi se sama tarina päivästä toiseen. Jokaisella on kuitenkin oikeus tulla kuulluksi ja nähdyksi.
Ruusuvaara kokee, että harva kaveri pystyy ymmärtämään tilannetta, jossa ihminen on kasvanut mummin hoivissa puoliorpona. Ilman kunnollista äitiä. Ilman isää.
Eikä hän haluaa kuormittaa ketään tarinallaan.
- Isä on jossain Keski-Suomessa. En ole koskaan tutustunut häneen. Hän oli enemmän kiinnostunut äidistäni.
Ruusuvaaran talo on siitä poikkeuksellinen paikka, että sinne ovat tervetulleita niin omat kuin naapurin lapset ja kulkukoirat ja kettuilevat mummot. Marjut myöntää olevansa yksityinen ihminen, joka nauttii omasta tilastaan. Jos kuitenkin paikalle astelee apua tarvitseva, asiaa ei mietitä kahta kertaa.
- Koti on oma, kunnes joku tarvitsee sieltä nurkan. Silloin se nurkka luovutetaan. Miksi tänne ei mahtuisi? Toivon, että asenne jäisi tyttärilleni omaksi, ettei pienistä ja isoista asioista oteta liian painavaa stressiä. Menet ja autat muita, jos pystyt. Elämä on liian lyhyt siihen, että elät vain oman napasi ympärillä.
Nainen ei pyytele anteeksi järjestelyä ystäviltään tai kumppaniehdokkailta. Asiaa ei sen kummemmin mietitä ja puida. Se, ken haluaa tästä huushollista tuolin itselleen, ottaa koko paketin vastaan.
- Täällä ei näytellä, kukaan ei vedä roolia. Jokainen on niin hankala, ihana, persoonallinen, poikkeuksellinen ja paskamainen kuin on. Täällä huonoja päiviä ei kannata pyytää anteeksi. Jos on päivä mennyt muutenkin huonosti, niin se vielä puuttuisi, että täytyisi pinnistellä kohteliaasti äidin tai jonkun muun kanssa.
{lainaus teksti="Haistattelen ja vedän teinimeininkiä päälle, koska välillä on pakko."}Ruusuvaara huomauttaa, ettei hänen järjestelynsä ole eurooppalaiselta näkökannalta vieras. Skandinaavinen elämäntapa on enemmänkin poikkeus siihen, miten paljon vanhenevat vanhemmat ovat muissa maissa läsnä perheiden arjessa.
- Tämä paketti on tämän kokoinen. Täällä otetaan kuittailuita vastaan eri kerroksista ja pihamökeistä. Ja talossa on tilaa kaikille.
Arjen sekamelskasta seuraa monenlaisia tunteita, minkä vuoksi Ruusuvaara omaa hyvin mutkattomat välit äitiinsä.
- Tunnen kaikkia mahdollisia tunteita häntä kohtaan. Haistattelen ja vedän teinimeininkiä päälle, koska välillä on pakko ja koska voin, hän nauraa.
- Kun ihminen on koko ajan tuossa, niin hienotunteisuus poistuu. Jos joku koko ajan avautuu asioistaan, niin voin hetkessä sanoa täräyttää jotain, mikä on ulkopuolisen korvaan ihan kauheaa kuultavaa. On ollut vaikeaa opettaa omia lapsiaan kunnioittamaan vanhempia ihmisiä, koska sitä kunnioitusta ei ole minun ja äitini välillä. Sen takia, että tässä on äidin ja lapsen roolit menneet toisinpäin.
Ruusuvaaralle erityisen vapauttavaa on ollut oivallus siitä, ettei omaa vanhempaa tarvitse katsoa ihaillen.
- Tiivistettynä: Ei vanhempiaan tarvitse rakastaa, jos siihen ei ole mitään syytä.
